torstai 15. joulukuuta 2011

Epjy @: Musti ja Mirri la 10.12.

Etelä-Pohjanmaan Jyrsijäyhdistys ry (EPJY) piti lauantaina 10. joulukuuta infopöytää Seinäjoen Megakeskuksen Mustissa ja Mirrissä. :) Olimme Salliksen kanssa kahdestaan rakentamassa infopistettä, joka oli pystyssä koko liikkeen aukioloajan eli klo: 10.00.-16.00. Ihmisiä riitti todella hyvin tuohon kuuteen tuntiin, esitteitä meni ihan kivasti ja pöytä oli kuulemma todella mielenkiintoisen näköinen. Toin mukanani näytille kaksi gerbiilikasvattini Starban ja Maisun sekä Furminaattori aka "Furmis" kanin.

Pöytää ja ennen kaikkea eläimiä kävi ihastelemassa ihmisiä ihan vauvasta vaariin. Nuoret esittivät todella paljon hyviä kysymyksiä, joihin sitten yritin parhaani mukaan vastailla. Oli todella hienoa saada ihan toisilleen tuntemattomat ihmiset kokoontumaan yhden pienen pöydän ja koirahäkin(jossa kani jaloitteli turvassa koirilta) ääreen keskustelemaan kaneista ja jyrsijöistä! Todella paljon keskustelua herätti eläinsuojeluasiat, lemmikkien oikeanlainen hoito, monipuolisen ravinnon tarjoaminen sekä pieneläinten luottamuksen luominen.

Jälkimmäistä päästiin ihan kokeilemaan gerbiilien avulla. Ensin kysyin, että millä tavoin lähtisitte ottamaan gerbiiliä terraariosta? Monella tuli ensin mieleen "pyydystäminen", mutta sitten eräs poika totesi, että on kuullut jostain, ettei mitään pikkueläintä saisi tarrata ylhäältä päin kiinni. Seuraava kysymykseni oli, että miksi näin? Silloin alkoi monella raksuttaa ajatukset ja pari nuorta ihan huudahti, että lintu! Sehän se on, niin tietysti! Ei ihme, että ne pelkäävät, sillä kyllähän ihmisen käsikin jo näyttää äkkiseltään linnun jalalta(tässä kohtaa porukan pienimmät alkoivat verrata kenellä on hirmuisimmat kotkan raatelukynnet sormien päissään. ;D). Eräs heitti ajatuksen, että gerbiilin voisi nostaa vessapaperirullalla. Tätä saivat kaikki halukkaat kokeilla ja sitten näytin kaikille vielä, miten gerbiili otetaan terraariosta asettamalla kädet kupiksi. Moni oli todella ihmeissään siitä, miten gerbiili nousi ihan itse kämmenelle ja pysyi siinä vielä kättä nostettaessakin.

Pääsimme vihdoin testaamaan miten pienen lemmikkijyrsijän luottamusta ansaitaan! Asetimme rauhallisen gerbiilin varovasti pöydälle(kaikki olivat toisella puolen pöytää ja pöydän päädyssä kiinni, jottei gerbiilillä ole pakoreittiä lattialle tms) ja annoin pöydän vastakkaisella puolella olevalle tytölle auringonkukan siemenen. Neuvoin tyttöä antamaan ensin käden pöydälle, jotta gerbiili voi tulla kaikessa rauhassa haistelemaan kättä, sillä tämä on gerbiilin tapa tutustua uuteen ihmiseen. Gerbiili otti hieman takapakkia haistaessaan vieraan ihmisen, mutta pian vei uteliaisuus voiton ja sitä uskallettiin jo nousta kämmen selän päälle seisoskelemaan. Seuraavana oli vuorossa herkkupalan antaminen. Gerbiili nuuhki ilmaa ja pian se jo paikansi, että herkku on tytön nyrkissä piilossa. Nopeasti gerbiili nappasi herkkupalan kädestä ja puikkelehti minun luo sujahtaen hupparini taskuun. Tämän jälkeen näytin vielä miten pientä jyrsijää tulisi käsitellä ja käännellä. Miten tassuille voi antaa varovasti "käsipäivää", jonka avulla eläin totutetaan kynsien leikkuuseen ja miten katsotaan hampaat.

Päivä meni yllättävänkin nopeasti, mutta olihan se ehtinyt jo verottaa meidän kaikkien voimia. Kani nukkui miltei puoli tuntia sylissäni viimeisen aukiolo tunnin pyörähtäessä käyntiin ja gerbiilit vetäytyivät päikkäreille, kun väki liikkeessä väheni. Saimme onneksi kamat pakattua autoon ja liikkeen järkevään aikaan kiinni. Suuret kiitokset Mustin ja Mirrin mukavalle henkilökunnalle, Sallikselle, kaikille pöydässä pyörähtäneille sekä erityisen reippaille eläimille. :)
Hauskaa oli joten otetaan vaan joskus uusiksi! Talvisin terveisin: Marica.

Epjyn Infopöytä


 Kani yritti kovasti kurkkia mitä pöydän toisella puolella tapahtuu..


Mustin ja Mirrin oma tuotepöytä. 


Pöydän yleisilmettä.


Pöydän antimia. 

Myynnissä olleita Rodentian irtonumeroita. Nämä ovat myöskin Epjyn näyttelyissä ostettavissa hintaan 4€/kpl! 


Kani- ja jyrsijäaiheiset avaimenperät sekä miniruusukkeet tekstein; "Älä koske", "Äitin kulta", "Syötävän söpö", "Tassun alla" ja "Pieni, mutta pippurinen"


Kuten kuvista saattoi jo päätellä, kani viihtyi parhaiten pienessä Curverin laatikossa. Aika moni kävi sitä päivän mittaan silittelemässä ja säälimässä kovaan ääneen, kun nyt tuollaiseen lootaan on "joutunut". ;) 
            

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Vanhoja tuttavia ja uusia totutuksia

Ette arvaa montako kertaa meinasin kirjoittaa otsikoksi "Uusia tuttavia ja vanhoja totutuksia". :D Hehhee. Ihan miten vain, molemmat kyllä sinänsä pitävät paikkaansa. Uusia tuttavia on näillä näkymin tiedossa ensi vuonna gerbiili puolella. ;) Sitten yhtenä päivänä sain sähköpostia Tanskasta. Voisi sanoa, että "Blue-verkostoon" on liittymässä uusi hyvin innostava ja kiinnostava persoona, johon olisi ilo päästä tutustumaan. :) 
Vanhoja totutuksia on ollut peräti yksi, joten otsikko hieman hämää. Eräät gerbiilisiskokset pääsivät asumaan muutaman päivän totutuksen jälkeen takaisin yhteen, kun toisen ostaja ei koskaan ilmestynytkään hakemaan neitiä kotiin. Neidin(4kk) pääsyä takaisin omaan laumaan hankaloitti oma emo, joka hyppi ja yritti astua ja alistaa pientä niin vimmatusti, että ei sitä pelon sekaista kiljumista jaksanut kuunnella kukaan. Parempi kuitenkin tällainen asettelu (2 & 2), koska siskoilla tuo laumajärjestys oli kerralla selvä ja emo saa jatkaa elämää vanhan kämppiksensä kanssa.

   Sitten näihin vanhoihin tuttaviin! E -poikueen poikakaksikko Euphoria ja Eye of the Tiger eli tuttavallisemmin Hyrre ja Herbert saapuivat Tampereelta pienelle visiitille. <3 Pojat olivat kasvaneet aivan valtavasti ja olivat muutenkin kaikin puolin todella hyvässä kunnossa. Oli hauska nähdä miten boksissa oli heti vastassa kaksi hyvin iloista ja energistä poikaa. Kyllä oli karvapalloilla paljon ihmeteltävää, kun tulla tupsahtivat meille. Hajuja oli aivan valtavasti ja tutkittavaa olisi piisannut vaikka kuinka! Herbun piti hieman kokeilla tomeraa ja rytmikästä 'kiimarummutusta', josko sitä joku neitokainen vaikka saattaisi jostain nurkasta vastailla. ;)
Miksi pojat sitten tulivat meille? Mulla on ollut jo jonkin aikaa myynnissä H -poikueesta yksi black uros. Useasti sitä on kyselty, mutta koskaan ei ole kukaan varausta siitä lähtenyt tekemään. Nyt kuitenkin koitti vihdoinkin semmoinen päivä, että oli aika saada Tampereen pojille yksi uusi kämppis ja se jos mikä sopi meidän tummalle poitsulle. Nimeltään herra on Hotales ajalehtaa eli "Hercule". Molemmat nimet ovat hyvin hauskoja ja kuvaavia. :D Virallinen nimi kertoo hyvin luonteesta, mikä pojalla oli pikkuisena ja kutsumanimi juontaa juurensa siitä, että kun perhe sai pojat takaisin ja näki pojan livenä ensimmäistä kertaa, se näytti ihan yhtä mustalta kuin Hercule Poirotin viikset.

Uusi totutuksemme kesti noin puolitoista viikkoa. Pojat olivat verkon kera puolin ja toisin liki viikon ja loppuaikana otettiin selville laumaan johtajuudesta. Hyvin nopeasti Herbert pisti Herculeen ruotuun. Oli se hupaisa näky, kun Hyrre kokosi pesää, pesi molempia kämppiksiä vuoron perään ja hääräsi kaikkialla ihan kuin se olisi halunnut sanoa:"Me ollaan kaikki yhtä suurta perhettä! Älkää jaksako enää vääntää." Hercule oli kovin kokeileva Herbua kohtaan ja mietinkin, että kuinka pitkä pinna noin isolla uroksella voi oikeasti olla tai kuinka tyhmänrohkeaksi pienempi Hercule oikein heittäytyykään?! En nyt voi tässä yhteydessä sanoa, että "lihavat on lepposii", koska Herbu ei sitä ole, mutta sanotaanko sitten, että isokokoiset on lepposii. Sen pinna oli jotain aivan käsittämätöntä! Tuli ihan mieleen poikien isänisä(ja btw sama eläin on Herculeen emänisä. Serkkupojat siis kyseessä. ;)), joka antoi nuoremman viedä ruuat suusta ja käyttää kynnysmattona ja tyynynä aina kun toinen vain tahtoi. Herbu sieti jopa tuuppimista isottelevalta urokselta. Onneksi Hercule nieli tappionsa ja alistui viisaasti isommalle, koska itse en henk.koht haluaisi ikinä päästä näkemään millaista jälkeä iso uros saisi aikaan suuttuessaan kunnolla, tuskinpa siis Herculekaan fiksuna poikana halusi. :)

Poikien lähdettyä takaisin kotiinsa, sain totutushäkin taas vapaaksi ja eikun vaan uudet "pullat uuniin", sillä uusia pareja(pliis! kiimoja tänne kiitos, ettei tarvitse verkottaa terroja!) ja uudellen koottuja laumoja on tiedossa useita. Vähän jännään mitä noiden naaraiden poikueista ja ennen kaikkea naarasparien yhteiselämästä on tullakseen. Tässä vielä kuva pojista. Kuva on otettu varhain aamulla, joten sallittakoon poikien naamoilta paistava väsymys. ;) Pojilla on ollut tuolloin ensimmäinen yhteinen yö laumana takana, vaikkakin pojat nukkuivat jo toisena yönä verkolla vieretysten.        

maanantai 12. joulukuuta 2011

Uusi potilas

Tulin myöhemmin jutelleeksi yhden tutun eläinlääkärin kanssa ja pohdimme pitkään mahdollisia syitä viime aikojen tapahtumille. Fiiaa ja Töpsyä ei yhdistänyt mikään muu kuin, että ne olivat miltei saman ikäiset. Taudille oli ominaista se, että se vaikutti hyvin ankaralta hengitystieinfektiolta, mutta etenemistahti oli jotain aivan käsittämätöntä. Eläimet yskivät, hengitystiet rohisivat ja vaikuttivat olevan tukossa. Pilaantunut heinä ei tullut kuuloonkaan, sillä sitä söivät muutkin marsut, mutta Fiia ei ollut saanut heinää ollenkaan. Ruokavalio ja kaikki elinolo suhteetkin poikkeavat toisistaan. Vetoa ei ole ollut, marsut eivät asu lattianrajassa vaan noin reilu 60cm korkealla ja Fiia sitäkin korkeammalla eli noin puolessa välissä koko huonetta keskihyllyllä. Molempien vitamiinien ja hivenainetarpeetkin on huomioitu aina ja näin. Eläinlääkäri käski tarkistaa kaikki eläimet useampaan kertaan päivässä, jotta apu ehtisi ajoissa, jos jotain vielä ilmenisi. Mulle jätettiin antibioottikuuri resepti vähän niin kuin 'hätävaraksi' apteekkiin, jotta pääsisin heti hakemaan sen, jos joku alkaa oireilla.

Aloin pienessä pääkopassani jo kauhistella ajatusta, että olisinko mahdollisesti kantanut mukanani sairaalasta jonkin sairaalabakteerin, joka nyt kaataa sitten meillä porukkaa oikein uhalla. Tapaukset kuitenkin selvästi liittyvät toisiinsa. Kaikki, jotka minut paremmin tuntee, tietävät, että olen ihan hirveän tarkka käsien pesusta ja pesen niitä jopa siinä välissä, kun alan käsittelemään ensimmäisen jälkeen toista eläintä. Ihan arjessakin olen todella tarkka tästä ja saatan huomautella aika ikävästikin, jos joku yskii miten sattuu ja näin.. Tiedätte varmasti mitä tarkoitan. :) Aloin tosiaan pähkäillä, että olen viimeisen kuukauden aikana käynyt miltei joka viikko sairaalassa, ehkä useammankin kerran ja siellä jos missä oli paljon influenssa potilaita niiskuttamassa ja röhimässä keuhkojaan pihalle. Tuntuu kyllä niin pahalta ajatella, jos se ehkä olinkin minä, joka tämän tilanteen laukaisi.

Noh, ei siinä mitään kaikki näytti menevän hyvin, kunnes tajusin yhtenä aamuna, että hamsteri ei juossut viime yönä ollenkaan juoksupyörässään. Niin hassulta kuin se kuulostaakaan, niin pidin tätä hyvin outona, koska meidän hamsu kerta kaikkiaan vain juoksee joka yö ja paljon ja totta kai minä herkkäunisena kuulen sen useimmiten ja siitä juoksupyörän vaimeasta äänestä tiedän, että kaikki on hyvin ja voin vihdoin sulkea silmäni.

Nousin varhain aamulla jo ennen töihin lähtöä(oisko ollu aamu viiden ja kuuden välillä?) katsomaan hamsteria ja kas kummaa! Näen hamsterin, jolla vasen silmä rähmii hyvin pahasti, hengitys on katkonaista ja rohisevaa. Eläimen kynnet olivat kasvaneet ja keho oli todella kuuma! Pitkä karvapeite oli aivan litkussa hiestä ja hamsu oli selvästi hieman laihtunut. Ei voisi uskoa, että vuorokausi takaperin nähty hamsteri oli tismalleen sama eläin! Ei kun vaan äkkiä hakemaan apteekista Ditrimiä ja annostelemaan sitä hamsterille. Apteekissa olin ihan kuin toisen asialla. Ajatukset mylläsivät oikein kunnolla pääkopassa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että apteekkari alkoi puhutella mua kuin jotain hullua kyseenalaistaen mun "kallista" antibioottihankintaa hamsterille, jonka arvo on noin 20€.

Päivä oli totaalisesti pilalla. Se ei riittänyt, että olin sekaisin huolesta ja maalailin kauhukuvia joukkokuolemista mielessäni(miten edes voisin mennä kotiin, jos siellä on taas vastassa eloton ruho tai mitä jos tauti iskee meidän huonon vastustuskyvyn omaaviin vanhuksiin tai poikasiin, jotka ovat hätinä ehtineet luovutusikään?), vaan sitten tulen vielä tällä tavoin loukatuksi. Pakko sanoa, että eniten mua auttoivat ystävien laittamat kommentit ja keskustelut kasvotusten. Tuli taas illalla sellainen "taistelun vimma" päälle, jaksoin taas hymyillä ja sain olla varma, etten ole yksin eläinharrastukseni kanssa. Tiesin, että nyt olen kaikkeni antanut ja jos tämä ei riitä, sen on sitten oltava niin.

Ajelin ja saksin kauhistuneelta hamsterilta turkin pois ja tarkkailin samalla ihoa, jossa ei onneksi ollut tapahtunut muutoksia. Heitin kaikki purut pois ja porstasin oikein kunnolla koko asumuksen. Hamsun petivällyt lensi roskiin ja tilalle laitettiin tuplasti enemmän. Kynnet leikattiin hamsun ankarasta kiroilusta huolimatta, silmä putsattiin säännöllisesti ja antibioottia annettiin kahdesti päivässä. Hamsu sai ruuan suoraan pesään ja lisäksi juotinkin sitä varmuuden vuoksi itse. Tämän operaation jälkeen meni muutama päivä ja hamsterissa alkoi taas elämän ilo kukoistaa. :) Olin sanoin kuvailemattoman onnellinen. Kaiken tämän surun keskellä oli sittenkin taas valoa tunnelin päässä. Nyt on kulunut miltei kaksi viikkoa siitä, kun hamsteri sairastui ja reilu viikko siitä, kun se on ollut terveenä. Taudille ei löydetty syytä, mutta se tiedetään, että se eteni vuorokauden sisällä todella nopeasti, taudin itäminen kesti muutaman vuorokauden ja eläinten ei tarvinnut olla missään yhteydessä keskenään. Fiiaa ja Töpseliä on yhä kova ikävä. Siitä on nyt reilu kaksi viikkoa, kun kävin hautaamassa ne. On se vaan niin epätodellista. Tekisi mieli itkeä, mutta jostain syystä itku ei ole tullakseen. Olen aika patouttaja tyyppinen, mutta nyt on lupa surea, olen antanut sen luvan itselleni, mutta siltikin.. Ei, se ei nyt vain jostain syystä tule kuuloonkaan. Tätä mieltä ovat siis kyynelkanavani, en minä itse. :)

Nukkukaa rauhassa pikkuiset

Ei tullut ihan semmoinen joulu kuin odotin. En olisi uskonut, että jouduin kahdelle rakkaalle jättämään hyvästit ja viettämään joulua ilman heitä. Tällä hetkellä tuntuu todella pahalta katsoa ottamiani valokuvia, joten siksi en niitä tännekään laita. Tuntuu hassulta, että olin ostanut molemmille jo joululahjat ja nyt ei olekaan sitten mahdollisuutta antaa niitä ja tälleen. Varsinkin aamuisin sitä tuppaa unohtamaan ettei olohuoneessa olekaan enää vastassa näitä kahta ja sitä tavallaan jää kelaamaan, että mitä oikein tapahtui tuon kamalan viikon aikana. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että sitä on vieläkin ihan lamaantunut.

Tosiaan, oma kasvattini Canis Lupus Filia "Fiia" nukkui pois marraskuun lopulla. Fiia oli C-poikueesta, Tumpin ja Hertan tytär. Nyt koko gerbiiliperheestä onkin enää jäljellä kotona asuvat emo Hertta(3v.) ja sisko Julia(n. 2v). Fiian virallinen nimi tarkoittaa suden tytärtä. Neiti oli pienenä hyvinkin pitkä naamainen, tasaisen harmaa ja toi ulkonäöllisesti mieleen suden. Nimi ei siis mitenkään viittaa isäpappaan. Fiian äkillinen poismeno on monella tapaa hyvin raskas ajatus, sillä se oli ensinäkin minulle hyvin rakas otus, mutta kaiken kukkuraksi se saattoi myös olla kantavana. Fiia on asunut Staminan kanssa jo jonkin aikaa ja pientä pyöristymistä oli jo havaittavissa. Puistattaa ajatus, että siinä saattoi mennä myös usean muunkin henki samalla ja harmillista on, ettei tästä yhdistelmästä ehditty saada jälkeläisiä. Staminalla vielä toki riittää aikaa saada jälkikasvua meillä(tosin kukas se naaras vaihtoehto B nyt sitten olisi?) ja Fiia ehti jättää tähän maailmaan reilu puoli vuotta sitten kuusi hienoa jälkeläistä Stressin kanssa, joista sitten kotona majaileekin kaksi urosta.

Toinen paremmille apilaniityille lähtijä oli Snoop's Töpseli. Tätä tuntuu olevan vielä vaikeampaa käsittää. Aamulla onkin neljän marsun sijasta vastassa vain kolme. Rakas Töpsy nukkui 1.joulukuuta yötä vasten pois. Mikä ikinä sillä olikaan se eteni todella nopeasti. Hautasimme molemmat eläimet tuttuun tapaan mökille, mutta silti tuntuu käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisi haudannut rakkaan marsun sijasta jonkin pehmolelun ja se kuopan kaivuu.. Voi hyvää päivää, kun tuuli, oli pimeää ja satoi räntää. Osuin juuriin ja peruskallioon ties kuinka monta kertaa ennenkö sopiva paikka löytyi. Siinä samalla jännäsin koko ajan, etten kai osu jo jonkin muun edesmenneen elukan hautaan.

Nuoren lemmikin menettäminen on yleensä kauheaa siksi, kun tietää, että eläimellä olisi voinut olla vielä useita vuosia tai tai tyyliin puolet elämästä vielä elettävänä. Mun nimenomaan ei saisi pähkäillä tämmöisiä ittekseni, sillä se ei auta ketään ja tuo vaan lisää pahaa mieltä.
Tätä kirjoittaessani on todella hankalaa pukea tunteita sanoiksi ja saattaa vaikuttaa siltä, että siellä se vain miettii mitä jälkeläisiä vainajasta olisi mahdollisesti voinut saada. Ei, ei se näinkään ole. Onhan se harmittavaa ja tällä hetkellä tuntuu, että se on ainoa asia, jonka osaan tai pikemminkin pystyn kirjoittamaan, mutta todellisuudessa en halua edes ajatella poikasia nytten. Nyt sitä ihminen vain miettii ja suree. Onneksi en ole yksin. Kiitos siitä <3