torstai 24. tammikuuta 2013

Suunnitelmia

Monet suunnitelmat kasvatuksen osalta ovat viime aikoina menneet täysin puihin. Moni "ovi on sulkeutunut", jos tätä termiä nyt voi tässä yhteydessä käyttää. Tietynlaisia esteitä ja haasteita on tullut koettua ja tuossa kasvattaja kaverilleni totesinkin, että tuntuu kuin jonkinmoinen seinä olisi tulossa piakkoin vastaan. 
Tällä hetkellä tuntuu, että ne kaikkein epätodennäköisimmät ja viimeisimmiksi jätetyt yhdistelmät saattavat sittenkin olla käytännöllisiä ja toteutuskelpoisia, joita on tullut tuolla pöytälaatikon perällä haudottua. Aika näyttää. Aika huonosti on kiimoja tullut näin talvisaikaan bongattua ja mietinkin tuossa jo, että pitäisikö naaraiden terrojen ylle laittaa kenties lisävalo tms. Muutaman vanhus gerbiilin olen joutunut lopettamaan pahojen hengitystieoireiden ja yleiskunnon nopean heikkenemisen vuoksi ja muutamalla nuorella gerbiilillä on lääkekuuri juuri meneillään.
 
Jos nämä tulevat gerbiili yhdistelmät tuottavat tulosta, saattaa meillä tulla resessiiveistä johtuen aikamoista sekameteli soppaa aikaiseksi. Otan kuitenkin sen riskin, sillä kaikkien näiden värien sekaan saattaa syntyä sitä jotain, jota kovasti ja sitkeästi yritän saada aikaiseksi. Aikas jännittävää. En ole ennen edes pohtinut näin "monimutkaisia" yhdistelmiä.
 
Kotisivuja pitäisi alkaa oikein urakalla päivittämään ja lisäillä tekstejä, joita olen myöskin hautonut pääkopassani jo tovin.
Kameran piuhaa en ole onnistunut ikävä kyllä vieläkään löytämään, joten kaivelin koneen syövereistä yhden minulle tärkeän, minua inspiroivan ja tilanteeseen sopivan kuvan:  
 
Kuva on viime syksyltä. Kuva tuo mieleen vasta leikatun ruohon ja sateen tuoksut.
Perinteinen kuva Pohjanmaalta, mutta tämmöiset tuovat usein mieleeni ajatuksen:
 
 
"Vaikka minkälainen seinä tulisi vastaan, tie vie aina jonnekin." 

perjantai 18. tammikuuta 2013

Joulun jälkeen.. on tammikuu

Ja tunnelma jos mikä on hieman haikea.. Paljon taas ehtinyt tapahtumaan.

Kourallinen kasvattejani on lähtenyt jälleen suureen maailmaan, mutta oikeanlaisella ja rauhallisella kotiutumisella ja tutustumisella on muksuista kuulemma kuoriutunut viime viikkojen aikana todella seurallisia ja reippaita gerban alkuja. :) Tällaisia kuulumisia on mukavaa saada kuulla. On ihanaa, miten kodit ovat ottaneet neuvoistani oppia ja pidän erityisesti siitä, että eläimen kotiutumisrauhaa sun muita asioita kunnioitetaan. Tietää myyneensä muksut oikeaan kotiin, kun ei heti soitella perään kärsimättömänä:"Se ei rakasta mua, se pelkää mua!" :D Pienen gerbiilin elämässä tapahtuu kuitenkin todella iso muutos, kun ensin vieroitetaan emosta ja sitten ei välttämättä olekaan ketään aikuista gerbiiliä tukena ja turvana, vaan lähdetään kaksin tai kolmistaan sisarusten kesken tuiki tuntemattomaan maailmaan, jossa äänet, tuoksut ja asiat voivat poiketa todella paljon siitä, mitä täällä minun luonani on. Olen kyllä niin tyytyväinen ja onnellinen, että olen saanut tavata nämä muutamat uudet perheet ja tutustuakin heihin. Tieto siitä, että kasvatti on juuri oikeassa paikassa ja voi hyvin, on välillä sanoin kuvailemattoman hieno tunne <3

Olimme 14.- 20.12 noin viikon lomareissulla Vuokatissa kaveriporukalla. Viikko tuli vain maattua, syötyä, luettua, juteltua ja vahdaten elokuvia. Kävin ensimmäistä kertaa myöskin keilaamassa ja pitkästä aikaa uimassa. Edellisestä uimahalli reissusta onkin jo useampi vuosi. Tosin en kyennyt uimaan kuin kahtena päivänä, koska allergia vei rasvoista ja lääkkeestä huolimatta jälleen voiton ja olinkin sitten pari päivää ihan nuupallaan ja vintti sekaisin. Pohjoisessa maisemat olivat varsin kauniit(saatoin istua monta tuntia kaffipöydässä vahdaten auringonlaskua), mutta eipä sitä sitten tullut oikeastaan kuviakaan otettua koko sinä aikana, mitä siellä olimme.

Siskoni huolehti kaikista eläimistä meikäläisen ollessa lomalla. Pakko sanoa, että kyllä sitä kaipasi kovasti takaisin ihmisten ilmoille, tuttujen luo ja miltei viikko ilman mitään eläintä oli suorastaan kummallista. Sitä alkoi jo tuntea itsensä ihan sakiaksi, kun puhui paljon itsekseen. :D Normaalisti siis kuljeskelen ympäriinsä höpötellen, kun kani pomppii perässä ja jaloissa. Sitä pisti myös merkille, että aamut eivät meinanneet lähteä mitenkään päin käyntiin, vaan tuli maattua puolille päiville, kun ei aamu alkanutkaan eläinten kanssa. Jotenkin siitä tulee vain rutiini, kun aamu alkaa marsuja tervehtiessä, kania pyöritellessä ja lisäillessä gerbiileille pahvia, vettä, ruokaa ja niin edespäin. Viikkoon en tullut syöneeksi juurikaan hedelmiä tai vihanneksia(C-vitamiinista puhumattakaan) siten kuten normaalisti. Näköjään nuo elukat ovat vaikuttaneet syömisillään myös omaan ruokavaliooni. :D

Neiti eläintenhoitaja olikin sitten ruokkinut eläimiäni oikein kunnolla. Tullessani takaisin kotiin, huomasin heti miten urokset ja jopa hoikimmat naaraatkin olivat keränneet viikossa reilusti massaa! Koko ruokasäiliö oli tyhjä(mitoitettu reilu viikoksi), joten tupsuhännille taisi tulla jouluruuat vähän etuajassa. heh. Oli muuten positiivinen yllätys, että sisko oli ulkoiluttanut kania, sylitellyt ja silitellyt marsuja sekä käpälöinyt myös gerbiileitä poissa ollessani vaikken tätä todellakaan vaatinut saatika pyytänyt. Ajattelin, että pelkästään tämän sakin pakolliset hoitamiset viikon jokaisena päivänä raskaan koulupäivän päätteeksi on varmaan hyvin rasittavaa, mutta eipä se sitten vissiin näin olekaan. :D Ette arvaa miten säikähdin, kun soiteltiin ja sisko ilmoitti, että joo, olin teillä muutes sitten reilut kolme tuntia. Luulin jo, että ei hitsi nyt on sattunut jotain tai jokin eläin on jotenkin päässyt karkuun ja sitä on metsästetty ties mistä sohvan alta monta tuntia. ;)

Chinchilla vauvat olivat pötkähtäneet viikossa huimasti! Kyllä niistä vain aika isoja neitejä tulee <3 Emo on selvästi vieroittanut niitä yhä enemmän iän karttuessa. Pian saammekin alkaa tosissaan suunnittelemaan paperilla tulevien cincuhäkkien toteuttamista, sillä tällä hetkellähän kaikki asuvat väliaikaisesti pienemmissä(toki eläinsuojelulain täyttämät mitat) häkeissä ja sen vuoksi ulkoilevat todella usein. Nämä uudet häkit tulevat siis olemaan huomattavasti massiivisemmat. Haaveena olisi saada ihan lattiasta kattoon ulottuvat korkeat tornihäkit.
Tällä hetkellä Juniorin tilanne pistää mietityttämään. Vaihtoehtoja on useita. Poikavauvaahan näille ei siunaantunut, joten edessä on joko kastraatio ja kaveriksi tulee joku tästä kolmen porukasta. Elämä yksin erossa muista, mutta häkit vierekkäin(tämä ei mielestäni ole edes vaihtoehto, kuulostaa kamalalta ja eläimiä stressaavalta). Tai sitten mahdollisesti viidennen cincun hankinta kasvattajalta. Jälkimmäinen kuulostaa aivan sairaan ihanalta, mutta tuskinpa siihenkään päädytään, sillä mielestäni neljä piisaa jo vallan mainiosti. Juniori meinattiin vuosi sitten leikkuuttaa, mutta tuolloin aikeesta luovuttiin vasta lekurin vastaanotolla pöydän ääressä. Riski on kuitenkin aina olemassa ja Junnu oli tuolloin vielä suht pienikokoinen. Nythän tilanne on toinen jälkimmäisen asian suhteen, mutta sitten tuo nukutuksen riski. On sitä nähty tapauksia, että isompikin eläin on jäänyt heräämättä. Hyi, en pysty edes ajattelemaan tätä asiaa tämän enempää.

Tässä joulun alla 22.pv Moonwell's Furtive Inquest "Mooni"(3v 1kk) nukkui yön aikana pois. Ikävä on kova, mutta toisaalta olen onnellinen, että tässä kävi näin. Mooni sai elää koko elämänsä terveenä ja nyt, kun aika täällä tuli täyteen, se sai vain nukahtaa pois. Ei tarvinnut lähteä kuskaamaan lopetettavaksi tai alkaa itse lopettamaan hiilaripöntöllä. Mooni pääsi rakkaan ystävänsä Toran kanssa jatkamaan siitä mihin kaverusten yhteinen matka viimeksi jäi. :') Kiitokset Suville maailman ihanimmasta muumigerbiilistä <3

Hetken ehdin jo luulla, että toinenkin Moonwellsiläinen joutuu lähtemään meiltä paremmille purumaille, mutta onneksi kävi toisin. Yhtenä aamuna huomasin, että Stressillä ei ollut kaikki kunnossa. Pörhöinen turkki ja sameat silmät viestivät ehkäpä kivusta. Tein karmaisevan löydön. Syystä x oli herra nähtävästi pureskellut omaa häntäänsä. :/ Reipas kuukausi sitten Illi teki samoin! Illin tila ei tosin ollut näin paha mitä Stressin. Vanhan herran häntä alkoi tulehtumaan todella nopeasti ja Ditrim kuuri ei näyttänyt ensin vaikuttavan mitenkään itse häntään, vaikka Stressin jaksaminen ja normaali riekkuminen palautuikin entiselleen. Sinnikkäästi jatkoin kuuria ja herra otti lääkkeet vastaan todella nätisti. Nyt pari viikkoa myöhemmin voin todeta, että selviämmehän me tästä sittenkin. Ainoa asia, mitä tästä jäi muistoksi on se, että Stressin häntätupsu on nyt lopullisesti mennyttä kalua. Kaunis valkoinen tupsu jäi uupumaan ja tilalla oon musta töpöhäntä. Ankara tulehdus ajoi tähän, mutta muuten eläin on nyt kunnossa eikä noin pienen palan puuttuminen vaikuta onneksi tasapainoon. Säikähdyksellä selvittiin, mutta edelleen mietityttää, että mikä tämän oikein aiheutti? Kumpa nuo pikkuiset osaisivat kertoa.

Sitten vielä semmoinen positiivinen yllätys, että meille saapui Vuokatin reissun jälkeen joululomalaisia! :) Kasvatti rouvat Starba ja Maisu saapuivat pitkästä aikaa vierailulle. Molemmat olivat kyllä muuttuneet niin kasvoiltaan kuin turkiltaankin. Vitsit pitää oikeasti lainata kaverilta järkkäriä, että muutkin saavat nähdä miten sininen geeninä vaikuttaa muihin väreihin! Starban mustasta turkista ei sitä niin helposti huomaa, mutta ero on kyllä havaittavissa, kun lyö viereen saman ikäisen naaraan, jolla on suurin piirtein pelkkää mustaa taustalla. Värit ovat ihan erilaiset. Maisua en välttämättä olisi edes enää tunnistanut, jos se oltaisiin tuosta vain nakattu mulle käteen. Kastanjan ruskeasta nutmegista ei ollut enää tietoakaan! Maisu tuo mieleeni ihan jonkun rust pointin tai jotain.. Laimennusta värissä on ollut havaittavissa jo pienestä pitäen, mutta nyt parin ikä vuoden korvilla(välillä 1,5-2v.) on tapahtunut suuri harppaus värissä. Tästä on vaan kerta kaikkiaan pakko saada hyvä ja havainnollistava kuva joku päivä!

Tällä hetkellä mua jaksaa kiukuttaa se, että olen napsinut vaikka millä mitalla kivoja kuvia, mutta en saa niitä nytten koneelle, koska piuha on kadoksissa. :( Tuun kohta hulluksi ellen löydä sitä! Sitä paitsi, ilman kuvia ei ees huvita blogia kirjoittaa. :D Pelkkä teksti tuntuu niin kököltä. Kuvissa vaan on sitä jotain, ne kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa ja ne ovat omanlaisiaan muistoja.